Marraskukinen perjantai-ilta, vettä sataa taivaan täydeltä, lämpöä pari astetta ja peurakolari tavanomaisessa paikassa.
Tapahtumapaikalla ei mitään näkyviä jälkiä, ei verta - ei mitään.
Kerttu tutkii paikkaa, haistelee kallion leikkauksen reunaa ja lähtee määrätietoisesti metsään. Alkaa hyvin etenevä jäljestys. Valtaojat ovat hyvin täynnä vettä, kiitos myös majavien. Kerttu ylittää osan uimalla, ohjaajalla ja ampujalla on vaikeampaa - saappaan varret eivät riitä.
Makuita ei matkalla havaita eikä myöskään selviä merkkejä eläimestä. Jäljestys vaan jatkuu edelleen varsin määrätietoisesti.
Saavutaan voimalinjalle, jossa joudutaan selvittämään suuntaa parilla lenkillä. Tullaan monta metriä leveälle ojalle. Menee tovi ennen kuin ohjaaja ja ampuja löytävät kohdan, josta päästään yli kohtuullisin kastumisin. Saappaat tyhjennetään ja jäljestys jatkuu. Edelleenkään ei mitään merkkejä eläimestä.
Ohjaajan usko eläimen löytymisestä alkaa hiipua. Sitten yhtäkkiä otsalampun valossa Kerttu havaitsee peuran makaavan paikallaan. Pää on ylhäällä ja peura on vielä elossa, mutta ei pysty enää nousemaan ylös.
Ampuja pääsee peuran lähelle ja laukaus lopettaa peurapukin kärsimykset.
Peuran toinen etujalka on poikki, mutta kolmijalkaisenakin eläin jaksoi 1,5 km matkan ennen kuin voimat hiipuivat.
Seuraavaksi pääosaan pääsivät ohjaaja ja ampuja, jotka hinasivat peurapukin puolen kilometrin matkan tien varteen. Kertun hieno jäljestys mielessä tuokin tuntui kovin helpolta.
